PEKKA HANNULA Visual Artist - Printmaker taide.hannula [ät] gmail.com
+358 40 5001295
@luovuksissa

ETUSIVU GRAFIIKKAA TEOKSIA GALLERIA & MYYNTI INFO CV

"Näin taiteilijana, taiteella ei ole mulle sen kummempaa tehtävää,
paitsi se, että taide itsessään on se tehtävä." ( Pekka Hannula )

Mitä on taide?

Taiteella on monta tehtävää

Totuuden etsintää ja terapiaa - kodin sisustusta ja sijoitustoimintaa


"Samassa veneessä" teosehdotus Haapaveden seurakunnan taidekilpailussa 2012, puu

Taide näyttää suuntaa ja kyseenalaistaa vanhaa

Jos pitäisi valita vain yksi taiteen tehtävä, niin se voisi olla vaikka tämä: Taide on uuden etsimistä, todellisuutemme uutta ja tuoretta tulkintaa. Tämä on mielestäni taiteen tehtävä numero yksi. Kaiken vanhan ja tavanomaisen ajattelun kyseenalaistaminen. Taiteen tulee asettaa tutut ja turvalliset mielipiteet ja näkemykset uudelleen arvioitaviksi ja näyttää tietä uuteen tai ainakin hapuilla uuteen suuntaan.

Tämä taiteen ominaisuus johtuu siitä, että taidetta tehdään luovuuden kautta. Taide syntyy luovuuden hedelmänä, mutta luovuuden synonyymi se ei ole. Eikä teoksen syntyminen välttämättä edes edellytä luovuutta. Teoksen voi tehdä aivan hyvin ei-luovastikin, esimerkiksi jotain muotoa lähes mekaanisesti toistamalla. Useimmiten luovuus kuitenkin on mukana taiteen teossa ja sille on ominaista, että se voi hyvin siellä missä ollaan hieman "epävarmalla jäällä" ja uusille asioille sekä virikkeille annetaan tilaa. Hapuilu ja uudet vaikutteet ovat itseasiassa hedelmällisen luovan prosessin tärkein edellytys. Näiden myötä luovassa prosessissa syntyy kaaosta ja epäjärjestystä. Paine lisääntyy ja juuri tämä on sitä polttoainetta, jota luovuus tarvitsee. Taide syntyy tästä maaperästä.

Taide ja tunteet

Taiteeseen liittyy myös ominaisuus että se koskettaa tunteitamme. Vihastumme, ihastumme, petymme tai iloitsemme erilaisten teosten äärellä. Taiteen tulisi koskettaa, ei toki jokaista taiteenkokijaa, mutta edes joitain ihmisiä. Kaikki katsojat kylmäksi jättävä taide on epäonnistunutta taidetta. Ehkei edes taidetta lainkaan.

Tekijä voi yrittää liittää teokseen tunteita herättäviä aineksia ja näkökulmia ja saattaa tässä myös onnistua, jos vastaanottaja ymmärtää ja tulkitsee "viestin" samansuuntaisesti. Tosiasia kuitenkin on, että taiteilijan ajatukset ja tunteet eivät siirry materian kautta eteenpäin, vaan "kauhun kiljahdusten" tulkinta oikea tavalla "pelottavaksi" on täysin katsojan oman mielen sisäinen asia.

Taiteen mahdolliselle "kosketukselle" on myös oltava tilaa. Tapaamiseensa kiirehtivää kulkijaa ei kadulla lojuva kerjäläinen kiinnosta, eikä paraskaan taiteilijan tunnepurkaus automaattisesti pysätä kaikkia katsojia. Sanoisin että taiteen herättämät tunteet ovat lähinnä henkilön omia päänsisäisiä - joskin ihania - harhoja. Viimekädessä ne olat riippuvaisia katsojan omasta sielunelämästä – eivät taideteoksista.

Tunteeseen liittyvä erikoisuus on, että teoksen iso koko herättää helpommin tunteita kuin pieni. Itseasiassa kasvattamalla kokoa on mahdollista saada heppoinen teos näyttämään vakuuttavammalta. Harmittavan usein näkee valjuja seinäkokoisia teoksia, joiden uskottavuus nojaa täysin isoon kokoon ja museokontekstin tarjoamaan taustatukeen. Onnistunut taideteos säilyttää hyvin tehoaan myös kutistettuna kuvaksi näyttelyluettelon sivulle. Toki jokaisella teoksella on ihanteellinen kokonsa, mutta silti tässä on mielestäni se alue, jossa kikkaillaan ja esitetään yleisölle "keisareita ilman vaatteita" – teoksia ilman substanssia.

Ison koon vaikuttavuus on luonnollinen ilmiö. Iso vaikuttaa enemmän katsojan ympäristöön kuin pieni. Seinänkokoisen tai kokohuoneen täyttävän työn kohtaaminen alkaa muistuttamaan ympäristäkokemusta. Se muuttaa katsojan ympäristöä. Siksi sen vaikutus on tehokkaampi. Pieni ei tähän yksinkertaisesti kykyne. Siksi moni hyvä pikkuteos jää huomaamatta isojen keskinkertaisuuksien täyttäessä tajunnan.


Itseilmaisun hedelmä - taiteilija antaa itselleen terapiaa

Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä kauemmin olen taiteentekemistä seurannut ja itse harjoittanut, niin olen yhä vakuuttuneempi siitä, että varsin suuri osa kaikesta siitä mitä taiteeksi kutsutaan, on syntynyt jonkinlaisen itsetutkiskelun tai itseterapoinnin kautta. Taiteilijakunnalla näyttää olevan laajamittainen itsetuntemus ongelma, jota ollaan taiteen keinoin ratkomassa.

Taide on keino purkaa omat syvät kipeydet, angstit ja muut tuntemukset. Taiteen keinoin etsitään suuntaa ja selvitellään elämää ja omaa suhdetta tähän kaikkeen. Näin nähtynä taide on hyvin henkilökohtaista, intiimiä. Taiteesta tulee minuuden jatke ja teokset ovat kuin omia lapsia, joista on joskus vaikea luopua. Käytännössä tämän huomaa siitä, että jos ei pidä jonkun taiteilijan teoksista, niin se tarkoittaa taiteilijalle aivan samaa, eli sitä ettei hänestäkään pidetä.


Taideteos - itsenäisenä olevaisena

Taiteen itsenäisyyteen, liittyy ajatus taiteilijasta teoksen välittäjänä, teosten kätilönä. Taiteilija vain synnyttää teoksen, jonka jälkeen teos alkaa elää omaa itsenäistä elämäänsä yhteiskunnan eri kerroksissa. Teos saa erilaisia tulkintoja elikaarensa aikana ja historian pyörteissä. Jokainen yksilö ja aikakausi kohtaa taiteen omalla tavallaan ja nämä kohtaamiset vaihtelevat.

Kun taiteilija kuolee teokset jatkavat edelleen omaa elämäänsä. Ne ovat itsenäisiä objekteja, olevaisia. Teosten tehtävänä on vain olla. Tähän liittyy se käytäntö että, jotkut taiteilijat eivät signeeraa teoksiaan lainkaan, vaan antavat teoksille vapauden olla mitä ovat, tekijästään, välittäjästään riippumattomia itsenäisiä olevaisia. Joskus tulee kuitenkin se päivä kun teos kuolee. Taiteen tekijä ei voi muuta kuin toivoa että tämä kuolema olisi asianmukainen. Lukuisan taitelijajoukon ahkerudesta ja taiteen jälkimarkkinoilla pyörivien teosten runsaudesta johtuen, väistämättä osa taiteesta päätyy roskalavoille ja kaatopaikolle jätteeksi.


Taide on vapaa, taide on totuus, taide on pyhää ja taide on usko asia.

Edellistä sivuaa ajatus siitä, että taiteen tulisi olla vapaasti syntynyttä, ympäristön paineista riippumatonta. Kaikessa taiteellisessa työskentelyssä on aina läsnä taiteilijan oma tulkinta. Jokainen tulkinta on eräänlainen "taiteilijan totuus" käsiteltävästä asiasta. Kun totuuden etsinnästä tulee työskentelyä ohjaava tekijä, niin taiteen teosta tulee eräänlaista julistustoimintaa.

Taiteilija toimii tällöin kuin oraakkeli, jonka tehtävänä on julistaa uusia ja yhä kirkkaampia totuuksia taiteellaan. Totuuden puhtautta so. taiteen aitoutta, on vaalittava torjumalla kaikki ulkopuolelta tuleva saasta. Kuten muiden mielipiteet, yleisön kosiskelu, maineen tavoittelu, apurahan kalastelu, mahdolliset myyntiodotukset ym. rahan saastuttavat vaikutukset tai työskentelyyn mahdollisesti vaikuttavat tekijät. Totuudellisen taiteen tulee saada kummuta riippumattomasti, vapaasti ollakseen oikeaa, aitoa taidetta.


Mielestäni tähän ajatteluun kätkeytyy itsepetos, sillä täysin vapaata ei ole olemassakaan. Kukaan ei synny ja elä pullossa. Elämä vain on sellaista että asiat ja ilmiöt kietoutuvat toisiinsa, eikä taide ole tästä mikään poikkeus. Maailmankuvat, poliittiset mielipiteet, omat lähtökohdat ja asiat jotka koetaan tärkeiksi, vaikuttavat myös taiteen sisältöihin. Ja kukaan ei kykene olemaan täysin vapaa myös näistä. Tässä mielessä vapaus on harhaa.

Taiteen vapaus tarkoittaa tosiasiassa taiteilijan mielipiteen- ja sananvapautta ja vapautta valita teoksen toteutustapa ja aihe (lain puitteissa) parhaaksi katsomallaan tavalla. On hyvä pitää mielessä se, että liiallinen jonkin "totuuden" puolesta puhuminen saattaa johtaa propagandan julistamiseen. Taiteilijan on säilytettävä itsekriittisyys ja epäily myös omien näkemystensä suhteen. Lopullisia totuuksia ei taiteessa ole. Raja taiteen ja jonkun muun (esim. propagandan) välillä on myös hieman häilyvä ja katsojan tulkinnasta riippuvainen. Yhden tavallinen puhe on toiselle kiroilua.

Taiteen puhtauteen, aitouteen liittyy myös ajatus taiteen pyhyydestä. Kun pyhyys tulee mukaan, niin taide alkaa lähestyä uskontoa. Taide tarjoaa kokijalleen häivähdyksen jostain aidosta, neitseellisestä ja puhtaasta. Pyhä koskettaa taiteen kautta. Taide on nyt astunut uskonnon alueelle. Pyhää voi itsekukin mietiskellä, kun seuraavan kerran astelee museossa, hartaiden vaaleiden salien hiljaisuudessa, jossa taiteen kulttiesineet on sijoitettu arvokkaasti kuin pienille alttareille. Olenko täällä "palvomassa" taidetta, haluanko tulla "sisäisesti kosketetuksi" vai mitä tämä kaikki minulle merkitsee? Taide on siis eräällä tapaa uskon asia ja arvokas näyttelytila lujittaa tätä uskoa. Se, että pitää museoon tuotua pölliä taiteena – kuten monia muitakin asioita, joita taiteena esitellään – edellyttää uskoa. Ehkäpä joillekin taide voi jopa muuttua uudenlaiseksi uskonnoksi ja "Taide" sen myötä jumalaksi?



"Katu-uskottavaa menoa" esinekooste / 2011

Taide on määrittelykysymys - Onko apinan tekemä kuvio taidetta?

Taidetta voi myös lähestyä erilaisten määrittelyiden kautta. Taidetta voi yrittää määritellä teoksesta käsin. Eli karkeasti ajateltuna, taidetta on kaikki se joka taiteelta näyttää. Teoslähtöinen määrittely on melko ongelmatonta perinteisen taiteilun suhteen, mutta se ei oikein toimi silloin kun esitellään ilmapalloja tai apinan tekemää töhryä taiteena. Tarvitaan myös muunlaisia lähestymistapoja.

Taiteilijalähtöisessä määrittelyssä taiteena pidetään kaikkia niitä taide-esineitä ja tapahtumia, jotka ovat taiteilijan tekemiä. Se minkä taiteilija signeeraa on taidetta. Tämä lähestyminen vie taas ongelmiin siinä kuinka oikea taiteilija määritellään. Voiko taiteilija olla kuka tahansa, joka itseään taiteilijana pitää vai onko aitouden tae kollegoiden hyväksyntä ja taiteilijoiden ammattiliiton jäsenyys? Ja miten erottaa aito taiteilija väärästä? Voisiko kenties apina olla taiteilija?

Kun tunnettu julkisuuden henkilö heittäytyy taiteilijaksi, niin hän saattaa herättää tekemisillään suurta huomiota. Tällöin kiinnostuksen kohteena ei niinkään ole aikaan saatu "taideteos" tai sen laatu, vaan henkilö, teoksen tekijä. Vastaavat tavallisen tallaajan tekeleet eivät kiinnosta ketään.

Hieman samankaltainen tilanne on ns. "apinataiteessa", apinoiden töherryksissä, joita apinat tekevät muutamissa eläintarhoissa hoitajien tai tutkijoiden avustamana. Kyseisiä tuotoksia on myyty kelpo hintaan taidehuutokaupoissa tavanomaisen taiteen seassa. Asiassa ei sinänsä ole mitään kummallista. Kaikki harvinainen tai erikoinen muuttuu helposti kauppatavaraksi, oli sitten kyse apinan tai jonkun diktaattorin töherryksistä. Se että jostain maksetaan rahaa, ei välttämättä tarkoita että kyseessä on myös taiteena kestävä teos.

"Apinataide" nostaa kuitenkin esiin monia mielenkiintoisia kysymyksiä: Kuka on tuotoksen todellinen tekijä? Apina vai eläintutkija, joka lykkää apinalle pensselit käteen ja ohjaa tilannetta. Tiettävästi luonnossa apinat eivät ole kuvataiteista tai luovasta läästimestä kovin kiinnostuneita. Kenelle kuuluvat tuotoksen tekijänoikeudet? Onko kyseessä jonkinlainen orjatyön kaltainen toiminta? Mitä on oppiminen ja mitä on luovuus? Jne.

Jotta "apinataide" nousisi taiteeksi muun taiteen joukkoon tarvitaan laajempaa tunnustusta. Kolmas tapa määritellä taide on pitää sitä "sopimuksena". Taidekentällä tapahtuu siis jonkilainen nosto, noteeraus tai tunnustus siitä että jokin asia on taidetta. Eli taiteeksi tulee se mitä asiantuntijoiden kesken halutaan taiteena pitää. Määrittelijöinä, taidekentän portivartijoina toimivat nyt kriitikot, museoväki, galleristit, taidehallinto, kuraattorit jne, jotka nostavat esiin uusia taidekäsityksiä taiteen ja muiden elämänalueiden rajapinnoilta. Vielä "apinataide" ei ole läpäissyt tätä seulaa. Toistaiseksi (vakavasti otettavana) taiteena pidetään vain ihmiskunnan aikaansaannoksia.



"Nenäkala" etsaus / 1994

Taidesijoitus - taide sijoituskohteena

Joillekin taiteen tehtävänä on tuottaa sijoitetulle pääomalle tuottoa, siinä missä osakesijoittaminen tai kiinteistökauppa. Näin toimivalle parasta taidetta on kuolleen taiteilijan tekemä taide tai sellaisen elävän taiteilijan tekemä taide, jonka elämästä ja toiminnasta voi jo nähdä että taiteilijan ura on menossa eteenpäin. Uusia taiteilijoita tulee taiteen kentälle useita satoja jokavuosi ja on todella vaikea edeltä nähdä kuka on se joka pitkällä juoksulla onnistuu.

Taiteilijan kannalta tämä sijoitus-näkökulma on ikäänkuin pois käsistä. Taiteilijan täytyy vain tyytyä hoitamaan oma luova ja muu työnsä niin hyvin kuin taitaa ja saada aikaiseksi hyvää, laadukasta taidetta, elää elämänsä mielenkiintoisesti ja jättää sitten taiteensa korkeinpiin käsiin taidemaailman muotivirtausten vietäväksi. Kukapa osaisi itsestään nähdä, että onko tuotantoa syntymässä "sopivan runsaan niukasti" ja että onko elämä nyt oikeanlailla traagista ja kiinnostavaa.


Taidekeräilyä ja kokoelmia

Edelliseen liittyy myös ajatus taiteesta keräilykohteena. Toisin kun yleisesti luullaan taidetta voi keräillä hieman ohuemmallakin kukkarolla. Muutamalla satasella voi kuka tahansa aloittaa esim. huippulaatuisen taidegrafiikan keräilyn. Ja jos tämä on liikaa, niin taidelainaamoista voi saada teoksia mukaansa jo muutaman kympin kuukausi-osamaksulla.

Taiteilijan kannalta katsottuna taiteenkeräilyä on suomessa aivan liian vähän. Suomi tuottaa liukuhihnalta hyvin koulutettuja taiteilijoita. Taiteessa kyllä löytyy. Mutta mihin ovat taiteen mesenaatit kadonneet? Aktiivisia yritysten taidekokoelmia on enää vain muutamia eikä uusia synny. Ja yhä edelleen valtaosassa suomen kodeista ei löydy yhtään ainoaa kotimaista taideteosta. Thaimaasta tuotu käsityö-öljyvärimaisema on jotain ihan muuta.


Taide ja sisustus - sohvanpäälistaulu

Kun kotiin hankitaan taidetta, silloin tärkeimmäksi asiaksi nousee kodinsisustajan värisilmä ja esteettiset mieltymykset. Taideteos on vain yksi "esteettinen esine" muiden sisustamiseen liittyvien esineiden joukossa. Taiteilijan kannalta ei ehkä ole kovin mairittelevaa, kun joku ostaa vaivalla synnytetyn "taiteellisen totuuden" verhojensa mukaan. Mutta näin asiat vain menevät reaalielämässä ja tämä on taiteilijankin hyväksyttävä. Jos minulle taiteilijana taiteen tehtävä on jotain ylevää ja henkilökohtaista, niin kodinsisustajalle taiteen tehtävä saattaa olla pelkästään sisustuksellisen kokonaisuuden palveleminen.

Näin keski-ikäisenä taiteilijana tiedän että taiteessa on leipä kovin tiukassa. Siksi neuvona sanon, että jos joku haluaa ostaa taiteilijalta teoksen vaikka vessansa seinälle, niin se kannattaa myydä ja niellä mahdolliset taiteelliset ylpeytensä. Seuraava teos saattaa jo päästä eteiseen ja sitten ollaankin jo olohuoneessa ja jonain päivänä, jos hyvin käy, niin museossa tai muualla laadukkaasti. Ars longa, vita brevis.

Eettinen taide

Yksi lähtökohta taiteelle on teosten tai taiteilijan käyttämien menetelmien eettisyys. Eli se että taiteilija ottaa työskentelyssään huomioon esimerkiksi ympäristökysymykset ja muuttaa huonot toimintatapansa entistä ekologisempaan suuntaan. Tulevaisuudessa varmasti taidetta arvioidaan entistä enemmän myös ympäristönsuojelun ja ilmastonmuutoksen kannalta, vaikka keskustelua aiheesta ei vielä oikeastaan käydä.

Eettisyys tekee taiteesta maailmaa muuttavan, ympäristötalkoisiin osallistuvan, ihmisarvoa ja elämää puolustavan voiman. Aiheesta on herätelty keskustelua luovuksissa blogissa kirjoituksessa Taidekuluttajan eettiset ohjeet.


Taide on viestintää ja kommunikaatiota

Taide on kommunikointiväline ja sen avulla voidaan herättää keskustelua erilaisista yhteiskunnallisista tai muista asioista. Taiteen avulla välitetään viestejä, esitetään kysymyksiä, otetaan kantaa, julistetaan, huudetaan, kuiskataan ja välitetään suuria ja pieniä tunteita. Aivan yksinkertainenkin taideteos sisältää jonkin viestin, vaikkapa sen että oranssi on kaunista.

Usein myös teoksen valmistuminen edellyttää eräänlaista vuoropuhelua taiteilijan ja teoksen, luovan prosessin välillä. Taiteilija piirtää viivan, joka muuttaa tilanteen syntymässä olevassa teoksessa. Ja teos ikäänkuin vastaa, se esittää vaatimuksen, johon taiteilija vastaa piirtämällä uuden viivan, johon teos taas reagoi jne. Ja näin keskustellen teos valmistuu ja aloittaa sitten aikanaan uuden keskustelun taideyleisönsä kanssa.

Taide on kollektiivinen muisti

Viestintään liittyy myös ajatus taiteesta kollektiivisena yhteiskunnan muistina. Taiteeseen tallentuu historiaa, ajankuvausta ja sitä mikä ajassa on ollut, enemmän tai vähemmän, pinnalla. Taide sisältää arvokasta tietoa menneiltä ajoilta ja ilman sitä tietäisimme historiastamme huomattavasti vähemmän.

Tästä näkökulmasta katsottuna on hyvä, jos taideteokset tehdään ammattitaidolla ja huolella, niin että ne kestävät aikaa. Tai ainakin teosten dokumentointi tulisi suorittaa laadukkaasti.



"Meditative drawing 11h 12min 6sec" tussi / 2010 → expandism

Taide henkisenä harjoituksena

Taiteessa on kyse myös osaamisesta ja harjoittelusta. Latinan kielen sana ars tarkoittaa taiteen lisäksi taitoa, kuten englannin art. Mitkään taidot eivät synny itsestään, vaan niiden hankkiminen edellyttää vaivannäköä. Taidetta opiskellaan ja harjoitellaan yleensä vuosikausia. Uuden oppiminen, taitojen kehittäminen ja harjoittelu ovat aivan oleellinen osa taiteen tekoa ja ne kuuluvat jossain muodossa taiteilijan arkeen myös opiskeluvuosien jälkeen. Monesti tämä "henkinen kuntoilu" jatkuu läpi elämän.

Voisi ajatella että taide on eräänlainen sivutuote, jota syntyy taiteilijan luovan kilvoittelun ja itsensä haastamisen ohessa. Taiteellinen työ (kuten moni muukin työ) säilyy mielenkiintoisena vain jos se tarjoaa sopivia kehitysnäkymiä, mahdollisuuksia "nahan luomiseen", ym. mielekkäitä haasteita. Taide on monesti vain sivuseikka. Tärkeintä on itse luova työskentely, löytämisen prosessi tai "maalaaminen itse", kuten joku maalari asian tiivisti.

Lisää taiteesta henkisenä harjoituksena.


Henkeä ja konkreettista materiaa

Tavanomainen kuvataiteen teos on ihmisen valmistama esineen kaltainen ainutkertainen tuotos, jolla on kaksi puolta. Aineellinen ja henkinen. Teoksen synnyttäminen edellyttää yleensä jonkinlaista osaamista ja esteettistä silmää. Taiteilija työstää materiaalia työvälineillään. Veistäjä muotoilee taltalla, maalari siveltimillä jne.

Kuvataiteen teokset ovat olleet kautta historian käsityönä taiten tehtyjä, erilaisten materiaalien avulla muokattuja artefakteja. Artefakti tulee latinan sanoista arte ja factum, eli "taitavasti tehty". Taiten tekeminen ei kuitenkaan riitä tekemään käsityöstä taidetta. Tarvitaan myös jotain muuta, tarvitaan henkeä ja sisältöä. Taiteelle on ominaista että se ikäänkuin elää omaa elämäänsä, kertoo tarinaa, välittää tunnelmia, herättää ajatuksia, haastaa, antaa uusia merkityksiä. Teos herättää siis vastakaikua katsojassa. Ilman tätä kosketuspintaa, "taiteen henkeä" käsityöesine ei ole taidetta. Tämä "henki" ikään kuin herättää taiteen eloon. Lisäksi teos voi olla olemassa myös kokonaan ilman materiaa, "hengen tuotteena", ilman konkreettista käsinkosketeltavaa muotoa tai sijantipaikkaa museon seinällä. Kirjat ja sävelteokset elävät lähinnä kokijansa päässä. Ja teatterissa taide elää hetkessä ja esityksen jälkeen muistoissa.

Kun verrataan luovan prosessin kautta toisiinsa taiteen tekoa, sukan kutomista, palikoilla leikkimistä tai vaikkapa puutarhan rakentelua, niin on mahdotonta sanoa mikä erottaa taiteellisen työskentelyprosessin muista uutta luovista prosesseista, jotka eivät kuulu "oikean" taiteen piiriin. Tästä näkökulmasta katsottuna sellaisen asian olemassaolo kuin "taide", näyttäisi olevan virhepäätelmä tai keinotekoinen sopimusasia. Vielä muutama vuosikymmen sitten valokuva ei ollut "oikeaa" taidetta. Nyt se on yksi keskeisistä taiteen tekemisen välineistä.

Kuvataiteessa käsityön perinne on edelleen vahvasti läsnä, vaikka tätä perustaa onkin viimeisten sadan vuoden aikana jatkuvasti kyseenalaistettu. Taiteen sisältö on tullut yhä tärkeämmäksi ja taiteen alue, eli se mitä taiteena pidetään, on tämän kehityksen myötä alati laajentunut. Taiteen rajoja on säännöllisesti haastettu ja murettu. Nykyisin taidetta voi olla vaikkapa se kun galleriassa esitetään pelkät teosten numerolaput tyhjillä seinillä ja katsoja saa itse mielessään kuvitella näyttelyn teokset.

Tähän piirin laajenemiseen liittyy myös nykyinen suuntaus, jossa taiteijat ryhtyvät "tutkijoiksi" paremman taiteellisen sisällön toivossa. Enää ei riitä se että taiteilija tekee teoksen aiheesta joka häntä vain yksinkertaisesti kiinnostaa, vaan taiteilija tutkii teoksissaan milloin mitäkin. Kuten: tilakäsityksiä (teokset ripustettu galleriaa miten sattuu), omaa seksuaalisuuttaan (lähikuvia omasta alastomasta vartalosta), kuvataiteen muotokieltä (tavanomaista taidetta), arkea (syöttää videolla vauvaa), mielen alkemiaa (värikylläistä pursuttelua), sosiaalisia suhteita (piirtää juorunimikartan taidekentän vaikuttajista) jne.

Jos taiteen teko muuttuu pelkäksi taiteilijan "tutkimustyöksi" niin että käsityön traditio laiminlyödään (se että asiat tehdään taiten, osaten), käy helposti niin että teoksen toteutus jää heikoksi, eikä teos oikein toimi eheänä taideteoksena. Moni "taiteellinen" idea voi silti sisältää ihan hienot sosiaalipoliittiset, elämysmatkailua edistävät tai yhteiskuntakriittiset ainekset. Kun taiteilija keräilee näyttelyssä käytettyjä silmälaseja, jotka sitten toimitetaan avustuksena afrikan huononäköisille, niin mielestäni voi oikeutetusti kysyä ovatko tämän kaltaiset "taideprojektit" jo tosiasiallisesti liukuneet pois taiteen alueelta kehitysyhteistyön alueelle tai jonnekin muualle.

Kun rajoja liu'utetaan yhä kauemmaksi taiteen teon ytimestä, niin yhteiskuntakriitisyys muuttuu vähitellen politiikan teoksi ja propagandaksi. Ja propaganda on eri asia kuin taide. Veteen piirretty raja tässä kulkee tässä: Taidetta tehdään taide edellä. Kun tekemisen kärki vaihtuu esim. sosiaalipolitiikaksi, niin silloin se myös sitä on.

Hyvän taideteoksen tuntee siitä että se pärjää omillaan, aatteista ja tekijästään riippumatta.


Taide on taiteilijan työllistäjä

Taide on myös työtä. Jokainen taideteos on tietyn vaivan ja ponnistuksen so. työmäärän tulos. Teos on siis taiteellisen, luovan työskentelyn visuaalinen ilmentymä. Ainakin teoriassa taideteos voidaan mitata kulutettuina kaloreina, kilojouleina tai työtunteina. Yksi taiteen tehtävistä onkin tarjota taiteilijalle mahdollisuuksia tehdä työtä. Leikkimielisesti voisi sanoa että taide on taiteilijan työllistäjä.

Kokonaan toinen kysymys taas on se takaako taiteellinen työ tekijälleen kohtuullista palkkaa. Tosiasia on, että vain murto-osa taiteilijoista tulee toimeen pelkästään taiteellaan. Soisin, että taidetta ostettaisiin enemmän taiteilijan työpanosta arvostaen ja vähemmän "pössiosakkeina", joille toivotaan arvonnousua. Toiveeni on kuitenkin ehkä turha, sillä taiteen markkinakoneistot pität huolen että "taidekuplat" ja muut nostatukset ovat taidekentän todellisuutta jatkossakin.




"Vaimo puhuu outoja" etsaus / 1997

Oma tulkinta ratkaisee

Lopulta kaikessa taiteen kohtaamisessa ja määrittelyssä jää jäljelle vain se oma tulkinta ja kokemus, oli se sitten mitä tahansa.

Joskus vuosia sitten tyttäreni ollessa ekaluokkalainen hän toi ystävänsä käymään ateljeehen. Siinä hän sitten esittelee emännän elkein kaikkea mitä ateljeessa on ja mitä siellä tehdään. Eräällä pöydällä on koevedos teoksesta "Vaimo puhuu outoja" ja ystävykset pysähtyvät etsauksen ääreen. Hetken hiljaisuus ja sitten tulkinta: "Toi tossa osaa lentää, ja kuule, tolla on sille asiaa. Ne juttelee imuroinnista, mutt toi ei haluu kuulla, kun sillä on kolikko korvassa." Siinäpä se. Oma tulkinta ratkaisee.

Taidetta tulkitessa ja arvioitaessa on harhaa kuvitella, että kaikkea taidetta voi rinnastaa ja verrata toisiinsa. Merimaisema paljastaa paremmin mahdollisen "hyvyytensä" suhteessa toisiin merimaisemiin eikä suhteessa tietokonemusiikkiin. Ja oopperaa ymmärtää paremmin muiden oopperoiden parissa, eikä suhteessa poppiin. Kaiken arvioinnin takana häilyy kuitenkin kuitenkin inhimillinen maku, jolle ei lopulta löydy mitään järkiperustaa. Yksi tykkää mämmistä ja toinen kiisselistä ja molemmilla on vankka usko siihen, että oma maku on oikeassa.


Pekka Hannula

( Alkuperäinen kirjoitus vuodelta 2005, tekstiä on päivitetty useaan otteeseen, viimeksi 22.03.2018 )